AJANKOHTAISTA

1 loka 2018

Uusi bloggaaja esittäytyy!

Pitkään pohdin, olisiko minulla sellaista kirjoitettavaa, mikä oikeasti kiinnostaisi ihmisiä ja päätin nyt ainakin muutaman kirjoituksen kirjoittaa.

Olen siis 40-vuotias kolmen lapsen äiti. Asumme perheen kanssa maalla ja talo on täynnä eläimiä. Toteutan siltä osin haavettani. Monesta haaveesta elämänkulku on pakottanut luopumaan tai muuttamaan haaveiden suuntaa, mutta eläimistä en ole luopunut.

Elämä ei ole minulle helppoja kortteja elämääni antanut. Yhdeksän vuotta peruskoulussa koulukiusattuna jättivät jälkensä, mutta 20-vuotiaana elämässä tuli se iso käännekohta kun yhtenä yönä perusterveestä ihmisestä, pienen lapsen äidistä ja opiskelijasta, tulikin vaikeavammainen.

Hydrogefaluksen (eli aivo-selkäydinnesteen kiertohäiriön) seurauksena minut leikattiin ja päähän laitettiin shuntti. Näköhermot olivat vain vaurioituneet ja näölle ei voitu tehdä mitään. Mikäli tarinani kiinnostaa kokonaisuudessaan se löytyy sivulta www.facebook.com/katjajaopaskoira kiinnitettynä julkaisuna heti alusta.

Opaskoira Bopi makoilee työhuoneen lattialla kuono kynnyksen yli tuettuna. Bopi on musta labradorinnoutaja.

Elämä on sitten vuosien aikana tuonut eteeni vaikea hoitoisen epilepsian ja hermovaurioita. Mutta tämän blogin tarkoitus ei missään nimessä ole surkuttelu, koska se ei ole minulle ominaista muutenkaan!  Nämä on nyt elämän pelikortit ja näillä mennään!

Blogissani tulen käsittelemään ihan arkisia asioita näkövammaisena työssäkäyvänä niin iloineen kuin suruineen, opaskoira on varmasti isossa osassa myös, mutta mieluusti otan uusia aiheita ja palautetta vastaan lukijoilta.

Minun arjessani ei ole ikinä kahta samanlaista päivää. Äitini kerran kysyikin, että miksi elät kuin viimeistä päivää? Vastasin, että tämä voi olla se viimeinen päivä ja tahdon nauttia siitä.

Rajojani haen niin tekemisen kuin voimavarojen puitteissa usein. Ja niitäkin asioita pohdin varmasti täällä tulevaisuudessa. Rakastan työni lisäksi vapaaehtoistyötä ja tahtoisin tehdä sitä jatkuvasti. Silloin vain huomaan, että aamulla alkaa olla vaikea nousta sängystä ja kotonaoloajan vain nukun. Perhe ei onneksi minulle rajoja tahdo asetella sen vuoksi etten näe tai saatan saada epilepsiakohtauksen.

Mieheni tekee paljon reissutyötä ja vasta tässä alkuviikosta pääsin lämmitysjärjestelmäämme ilmaamaan, tietämättä kyllä mitä oikeastaan teenkään. Mieheni neuvoi vain puhelimessa mitä teen…

Lapsille sanon aina että rajat on rakkautta, mutta itselleni sanon että rajat on tehty ylitettäväksi.

Hyvää viikkoa kaikille ja muistakaa ulkoilla ja nauttia näistä ihanista syysilmoista!

 

T: Katja Heinonen